Toisten vauvailo

Huh. Ystävä saa lapsen. Toinen ystävä saa lapsen. Se ystävä, jolla oli lapsettomuusongelmia, saa lapsen. Kaikki saa lapsen - paitsi minä.

Olen työssä, jossa olen jatkuvasti lasten kanssa. Eräs päivä pieni poika tuli surullisena luokseni. Kertoi, että nuo vaan koko ajan puhuu siitä pelistä, jota mä en oo saanut. Sitten poikaa vähän itketti. Voi kuinka pystyin samaistumaan. Nuo vaan koko ajan puhuu siitä lapsesta, jota mä en oo saanu. Ja se ulkopuolisuus - se pienen pojan ja minun - on tosi riipivää. Sekoitus kateellisuutta ja haikeutta.

Olen mielestäni pystynyt vastaanottamaan ystävien lapsiuutiset kohteliaalla pokerinaamalla. Kotona sitten olen itkenyt silmät päästä toisen ilouutisesta. Yksi läheisimmistä ystävistäni kärsi sekundaarista lapsettomuudesta. Vaikka meillä se on primääriä, koin silti tilanteemme samanlaiseksi. Oli sielunsisko. Oli hetken sielunsisko. Sitten hänkin kertoi sen: "Meille tulee vauva." Tai itse asiassa minä kysyin, että miten tässä kierrossa kävi. Onnittelin, vaikka minusta potkaistiin ilmat pihalle. Tähän se järkiblaablaa siitä, kuinka toisten onni ei ole itseltä pois. Ei olekaan, mutta se alleviivaa oman surun neonväreillä. Tai kuten tuolle sielunsiskolle sanoin: "Minusta tuntuu, että me olimme yhdessä vierekkäisissä pyötätuoleissa käsi kädessä. Sitten sinä nousit ja minä jäin siihen pyörätuolin vangiksi, kun sinä kävelit pois."

"Game face on", sanon itselleni kun kuulen tai aavistan kuulevani vauvauutisia. Ei kuitenkaan viitsi peittää toisten aurinkoa sanomalla, että voihan paska.